Elääkö syödäkseen vai syödäkö elääkseen?

Viimeaikoina olen lueskellut paljon kalorirajoituksesta. Viimeksi New York Timesin artikkelin kalorirajoituksen terveyttä parantavista ja elinikää pidentävistä vaikutuksista. Toistaiseksi kalorirajoituksen myönteisiä terveysvaikutuksia ei kyetä tuottamaan lääkeaineilla, ainoastaan itse akti tuottaa tuottaa tulosta. Vanhemismuutoksia vähentäviä lääkkeitä on jo näköpiirissä, mutta niitä ei ole vielä (meikkivoide, joka lupaa tehdä sinusta jopa 60% nuorekkaamman ei ole varsinainen ikääntymislääke). Voi vain arvailla millaisen mielipidemyrskyn elämää pidentävien teknologioiden valmistuminen aiheuttaa. Kulttuuripiirissämme on kuitenkin edelleen vallalla käsitys, että ihmisyyteen kuuluu oleellisesti se että keho rapistuu ja heikkenee, kunnes ei enää kykene toimimaan ja ihminen kuolee.

Miksi en rajoittaisi kalorimäärää, jonka syön päivittäin? Se johtaisi pidempään ja terveempään elämään, jos vain pitäisin tarkasti huolta terveydestäni ja ruokavaliostani. Tietoa ja tutkimustuloksia aiheesta on jo niin paljon, että minulle on lukemastani tullut tunne, että tässä voisi olla jotain perää. Uskaltaisinko tehdä jotain, mikä poikkeaa radikaalisti ystävieni ja sukulaisteni elämäntavasta? Jo kasvissyönti oli aikoinaan kummallista heidän mielestään. Entä aiemmat epäterveeelliset elämäntapani, ovatko ne tehneet peruuttamatonta vahinkoa, kumoavatko ne mahdollisen hyödyn? Miten kävisi kamppailulajiharrastukseni, tulisiko minusta liian heikko? Jotkut aasialaiset mestarit ovat langanlaihoja jännekimppuja, mutta minä en ole aasialainen, enkä mestari. Onko hetkellinen mielihyvä, jonka saan eläessäni tavalla, josta olen oppinut pitämään, sen arvoista, että voisin vaihtaa sen jopa vuosiin elämästäni?

Entä jos se toimisi? Voisinko ehkä nähdä lapsenlapsenlapsenlasteni syntyvän ja varttuvan? Voisinko oppia sellaisia asioita, joista en nyt vielä osaa haaveillakaan? Ehtisinkö nähdä paikkoja, joissa en uskoisi koskaan käyväni? Oppisinko ehkä joskus maalaamaan? Millainen tulevaisuudesta tulisi, voisinko pelkällä olemassaolollani vaikuttaa siihen?

Entä jos en kuolisikaan koskaan? Olisinko vähemmän vai enemmän ihminen, kuin olen nyt? Kuinka moni ystävistäni ja sukulaisistani valitsisi vaman tien?

Toisaalta uskon, että elämän pitää olla mielekästä. Jotain on tehtävä ja saatava toisinaan aikaiseksikin. Jos elämä on tyhjää ja tarkoituksetonta, on yhdentekevää elääkö vuoden vai sata vuotta.
Aiemmin sukupolvet näkivät ympärillään menneiden sukupolvien työn jäljen. Isoisoisän rakentaman myllyn, joka jauhaa leipää tänäkin päivänä, tai isoäidin käsitöitä, joilla koti koristeltiin juhlapäivinä. Edesmenneiden elämä ei mennyt hukkaan, jos he tekivät työtä, joka mahdollisti elämän tuleville sukupolville. Kuolema oli läsnä, kuolema kuului elämään.
Isovanhempani ja muut tutut vanhukset puhuvat kuolemasta eri tavalla kuin itse asian ymmärrän. Heille kuolema on nurkan takana. He eivät enää katso tulevaisuuteen, he katsovat menneisyyteen ja luopuvat pikkuhiljaa elämästään. Seestynyt vanhuus on kaunis ja haikea. Elämän hauraus on käsin kosketeltavaa ja menetyksen odotus on joillekin nuoremmista asia, jota ei saa käsitellä. Vanhemman kuolema on oman kuolemamme kuva, ikävä muistutus aikamme rajallisuudesta.

Kysymys elämän pidentämisestä on kannanotto elämän rajallisuuteen. Pohdittaessa sitä pohditaan samalla onko elämä elämisen arvoista ja millaiset asiat lopulta painavat henkilökohtaisissa vaakakupeissa eniten. Ihminen on yhtä kuin hänen elämänsä, koska sen rajoissa hän on olemassa. Entä jos rajat katoavat?