Renesanssimiehen kuolema.

Wired.comista löytyi artikkeli, jonka linkittämistä ja siteeraamista mietin tovin. Artikkeli käsittelee kirjoittajan ystävän kuolemaa mielenkiintoisesta näkökulmasta. "The last of a dying breed" otsikoitu artikkeli sai minut miettimään millaiseen maailmaan me joudumme, kun viimeisestäkin ulkoilmaihmisestä aika jättää.

"John didn't care about computers. Yes, they're efficient and good for business, if business is what you care about. But sitting at a computer when you don't have to is to be cripplingly passive, even if you're playing the bloodiest, most maniacal shooter game ever. Sorry, podnah, but that doesn't make you Billy the Kid. You're just a couch potato with twitchy fingers."

Internetin paradoksi on mielestäni se, että lähes kaikki maailman tieto on muutaman klikkauksen päässä, mutta kokemusta tulee vain pakaralihasten päällä möllöttämisestä. Tämä ilmiö kai synnyttää ylimielisten oppineiden luokan, jota maailma ei ole päässyt turhaan nöyryyttämään. Toisaalta muistaakseni tietoyhteiskunnan kehityksen asteen voi kaiketi suoraan mitata siitä kuinka paljon fyysisestä maailmasta jää käyttämättä. Esimerkiksi pisin koskaan yhtämittaisesti kävelemäni matka taitaa olla noin 16 kilometriä, kun isoisoisoisäni aikaan 20-30 kilometriä ei ollut ollenkaan kohtuuton matka paikasta toiseen käveltäväksi. Välimatkat eivät yksinkertaisesti rajoita toimia enää niin paljon kuin ennen.
Toisinaan ihmettelen miten lyhyessä ajassa maailma on muuttunut, kun muistelen lapsuuttani maaseudulla ja vertaan niitä oloja tähän hetkeen. Silti lapsuusmuistojeni maailma oli sekin selvästi kehittynyt maailma; äitini kotitalossa ei ollut aikanaan edes sähköjä ja juoksevaa vettä siellä ei ole vieläkään. Hirvittää ajatellakin millaisessa maailmassa sitten eletään, kun omat lapseni ovat aikuisia.