Uskonnot ja ihminen
Uskonnot ja niistä puhuminen ovat teema, jonka ajattelemisen aloitin jo hyvin nuorena. Isovanhempieni, ehkä jopa vanhempieni, aikana uskonto ja uskonnollisuus kuuluivat oleellisena osana elämään. Uskontojen merkityksen vähättely on joissakin piireissä muodikasta, mutta silkka vastakkainasettelu uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välillä saattaa olla keskenkasvuista -- on se keskenkasvuista, mutta en välittäisi tiedostaa tuollaisia asioita omassa ajattelussani. Uskonnon merkitys ei kuitenkaan ole pelkästään jumala-saduissa ja niiden sokeassa omaksumisessa, vaan enemmän on ihmisten tavasta elää keskenään ja saada elämänmenoon jotain järkeä ja merkitystä.
En kuitenkaan ole niin laajasti sivistynyt tai edes sellaisessa asemassa, jossa voisin puhua laajemmin uskonnon merkityksestä ihmisten kulttuurissa. Pakon edessä viittaan perstuntumalta muutamiin yksittäistapauksiin, joihin olen törmännyt.
Uskonto järkeistää asioita, kuten kärsimys ja kuolema. Se tekee ne siedettävemmiksi ja sitä kautta auttaa ihmiset vaikeiden asioiden yli. Kuolema, vanhuus ja sairaudet ovat olleet riesanamme niin kauan, että kulttuurimme on sopeutunut niihin ja tietyllä tavalla ihmiset ovat löytäneet tavan elää mielekästä elämää vaikeista asioista huolimatta. Ennen ei ollut vaihtoehtoja, oli elettävä siitä huolimatta, että mitään ei ollut tehtävissä asioille kuten kuolema. Nykyään näköpiirissä on teknologioita ja tietämystä, jotka saattavat tarjota ratkaisun ongelmiin, joiden aiheuttamaan ahdistukseen oli ennen vain lievitystä.
Yksinkertainen vertauskuva olisi tilanne, jossa Pekka ensin kärsii selittämättömästä kivusta, kunnes ystävällinen sielu tarjoaa hänelle kipulääkkeitä, jotka lievittävät vaivaa. Kipulääkkeistä tulee tapa, jossa ei ole mitään pahaa ja joka parantaa Pekan elämänlaatua huomattavasti. Eräänä päivänä Pekan kotikylään tulee uusi lääkäri, joka osaa diagnosoida Pekan kivun syyn ja voi tarjota parannuskeinon, jonka saatuaan Pekalla ei enää ole vaivaansa. Pitäisikö kipulääkekauppiaiden silloin ajaa uusi lääkäri pois kylästä, koska hänellä on tarjota uusi ratkaisu vanhaan vaivaan, jota vanhat lääkäritkin osaavat hoitaa, mutta jota kukaan heistä ei osaa parantaa?
Kaikesta huolimatta uskonnolliset ihmiset tuntuvat monesti tekevän myös jotain sellaista, jota ihailen aidosti. He ajattelevat asioita, kuten elämää, kuolemaa ja omaa ihmisyyttään. Moni uskonnoton ei sitä tee, eivät tee kaikki uskonnollisetkaan. En ehkä ole samaa mieltä uskonnollisten kanssa, mutta pääasia on kaiketi se, että jonkinlaista ajattelutyötä tehdään. Voisin melkein väittää, että kun jotain kerran oivaltaa kuolevaisuudesta ja tästä elämästä jota elämme, niin paluuta oivallusta edeltäneeseen ajatteluun ei enää ole. Uskonnossa moitin eniten sitä, että se asettaa mielestäni liian tiukat rajat, joiden sisällä saa ajatella vapaasti. Omalla ajattelullanikin on rajat, mutta toivoisin, että ne eivät ole kiveenkirjoitettuja sääntöjä, joiden yli tai ympäri ei pääse millään tavalla.
Maallikon pohdintaa. Ei ehkä edes kovin edistyksellistä sellaista. Kuitenkin toisinaan tulee sellainen olo, että siltojen rakentaminen oman ajattelun ja toisten ajatusten välille saattaa osoittautua hedelmällisemmäksi kuin oman kannan jääräpäinen julistaminen.
En kuitenkaan ole niin laajasti sivistynyt tai edes sellaisessa asemassa, jossa voisin puhua laajemmin uskonnon merkityksestä ihmisten kulttuurissa. Pakon edessä viittaan perstuntumalta muutamiin yksittäistapauksiin, joihin olen törmännyt.
Uskonto järkeistää asioita, kuten kärsimys ja kuolema. Se tekee ne siedettävemmiksi ja sitä kautta auttaa ihmiset vaikeiden asioiden yli. Kuolema, vanhuus ja sairaudet ovat olleet riesanamme niin kauan, että kulttuurimme on sopeutunut niihin ja tietyllä tavalla ihmiset ovat löytäneet tavan elää mielekästä elämää vaikeista asioista huolimatta. Ennen ei ollut vaihtoehtoja, oli elettävä siitä huolimatta, että mitään ei ollut tehtävissä asioille kuten kuolema. Nykyään näköpiirissä on teknologioita ja tietämystä, jotka saattavat tarjota ratkaisun ongelmiin, joiden aiheuttamaan ahdistukseen oli ennen vain lievitystä.
Yksinkertainen vertauskuva olisi tilanne, jossa Pekka ensin kärsii selittämättömästä kivusta, kunnes ystävällinen sielu tarjoaa hänelle kipulääkkeitä, jotka lievittävät vaivaa. Kipulääkkeistä tulee tapa, jossa ei ole mitään pahaa ja joka parantaa Pekan elämänlaatua huomattavasti. Eräänä päivänä Pekan kotikylään tulee uusi lääkäri, joka osaa diagnosoida Pekan kivun syyn ja voi tarjota parannuskeinon, jonka saatuaan Pekalla ei enää ole vaivaansa. Pitäisikö kipulääkekauppiaiden silloin ajaa uusi lääkäri pois kylästä, koska hänellä on tarjota uusi ratkaisu vanhaan vaivaan, jota vanhat lääkäritkin osaavat hoitaa, mutta jota kukaan heistä ei osaa parantaa?
Kaikesta huolimatta uskonnolliset ihmiset tuntuvat monesti tekevän myös jotain sellaista, jota ihailen aidosti. He ajattelevat asioita, kuten elämää, kuolemaa ja omaa ihmisyyttään. Moni uskonnoton ei sitä tee, eivät tee kaikki uskonnollisetkaan. En ehkä ole samaa mieltä uskonnollisten kanssa, mutta pääasia on kaiketi se, että jonkinlaista ajattelutyötä tehdään. Voisin melkein väittää, että kun jotain kerran oivaltaa kuolevaisuudesta ja tästä elämästä jota elämme, niin paluuta oivallusta edeltäneeseen ajatteluun ei enää ole. Uskonnossa moitin eniten sitä, että se asettaa mielestäni liian tiukat rajat, joiden sisällä saa ajatella vapaasti. Omalla ajattelullanikin on rajat, mutta toivoisin, että ne eivät ole kiveenkirjoitettuja sääntöjä, joiden yli tai ympäri ei pääse millään tavalla.
Maallikon pohdintaa. Ei ehkä edes kovin edistyksellistä sellaista. Kuitenkin toisinaan tulee sellainen olo, että siltojen rakentaminen oman ajattelun ja toisten ajatusten välille saattaa osoittautua hedelmällisemmäksi kuin oman kannan jääräpäinen julistaminen.
posted by Taku at 2:05 PM
0 comments
