Peukaloisia ja muita kummatuksia
"Peukaloiset" on sana, jolla jossain muutama vuosi sitten lukemassani lehtiartikkelissa viitattiin nykyiseen nuoreen sukupolveen, joka näppäilee tekstiviestejä ja pelaa videopelejä. Törmäsin tässä videoon, joka osoittaa että näpyttelyyn tottuneen sukupolven edustajat saattavat todellakin olla kehittämässä taitoja, joita ihmiskunta ei ole ennen nähnyt. Lepuuttakaa silmiänne tässä tetris-videossa.
Toki aikana ennen Internettiäkin osattiin valmistaa välineitä, joiden käytössä saattoi harjoittaa taitonsa sellaiselle tasolle, josta tavallinen tallaaja voi vain uneksia. Manuaalinen konepistooli, olkaa hyvät.
Suomenkin televisiossa nähtiin mies nimeltä Derren Brown, hänen taitonsa käyttää suggestioita ja hyödyntää ihmisten havaintokyvyn rajoituksia ja rakenteita on hämmentävää katsottavaa. Derren Brown osaa mm. muuttua näkymättömäksi, yksinkertaisesti vakuuttamalla koehenkilönsä siitä, että hän on näkymätön. Muutkin videot kyseisestä kaverista ovat katsomisen arvoisia. On hyvä aina välillä muistuttaa itseään siitä, että vain osa havaitsemastamme todellisuudesta on totta.
Building Gods
Katsoin juuri raakaversion dokumentista "Building Gods", se käsittelee tulevaa seperälyn ilmaantumista ja ihmiskunnan tulevaisuutta, jossa ihmiset ja koneet alkavat lähestyä toisiaan. Betterhumans.comissa oli tänään arvostelu kyseisestä pätkästä.
YKsi asia, joka tässä dokkarissa jäi vähän vaivaamaan oli ajatus, jonka Hugo De Garis heitti ilmaan, nimittäin sota "terranien" ja "kosmisistien" välillä. Jälkimmäiset ovat ihmisryhmä, joka ottaa käyttöön uudet transhumanistiset teknologiat, huolimatta siitä että se tarkoittaa "luonnollisesta" ihmisyydestä luopumista. Ensi mainitut ovat taas kuten nykymaailman biokonservatiivit, jotka pelkäävät ruuassaan olevan geenejä ja samanlaisin perustein hylkäävät muunkin edistyksen. De Garis käsittelee aihetta kirjoittamassaan kirjassa, jonka nimeä en nyt juuri muista. On kuitenkin hyvä, että hänkin jättää avoimeksi kolmannen "vaihtoehtoehdon", nimittäin sen tien joka vie kyborgisaatioon, ihmisen ja koneen liittoon tavalla, joka poistaa konfliktin.
Itse en ole niin suuri Hegelin ystävä, että vannoisin ja vakuuttaisin jokaisen uuden innovaation johtavan aseelliseen konfliktiin vanhojen ajatusten kannattajien kanssa, vaikka historia osoittaakin kyllä että näin on käynyt useasti. Kuitenkin uskon, että jos ihmiskunta pääsee pisteeseen, jossa se voi radikaalisti ottaa oman olemassaolonsa ohjat käsiinsä, matkustaa tähtiin, parantaa sairaudet ja elää ikuisesti, se saattaa ole kykenevä jopa viimein oppimaan jotain historiastaan. Ennemmin uskon, että muutos tulee pikkuhiljaa, kun ihmiset tahtovat säilyttää terveytensä ja elinvoimansa päiviensä päähän saakka ja huomaavat että moderni lääketiede lisääkin heidän vuosiaan niin lukuisiksi, että heidän ei ole välttämättä edes pakko kuolla, elleivät itse niin välttämättä halua. En usko, että kovin moni valitsisi kuolemaa tilanteessa, jossa vaihtoehtona olisi epämääräinen määrä vuosia terveenä ja toimintakykyisenä.
Kuten suuret muutokset aina, ei tämäkään tapahdu hetkessä vaan vasta sitten kun teknologia ja tieto ovat pala palalta yleistyneet. Suuret muurokset eivät ole olleet koskaan vedenpaisumuksia, vaan pienistä puroista syntyneitä virtoja. On hyvä pitää mielessä, että vaikka me tietoyhteiskunnan asukkaat odotamme jo avaruusaikaa, tekoälyä ja kuolemattomuutta, niin jossain päin maailmaa eletään edelleen kivikautta ja se elämäntapa toimii riittävän hyvin, ettei ihmisillä ole ollut syytä muuttaa tilannetta miksikään.
Parantunut hoidosta huolimatta.
Koulutus on nykyään tällaisessa korkeakoulutetussa maassa rahanarvoinen asia. Kun on saanut kunnon koulutuksen, saa kunnon töitä ja kun saa kunnon töitä saa kunnon palkkaa, mikä mahdollistaa monia ihmeellisiä asioita.
Olen seurannut puolella korvalla ammattikorkeakoulujen tasosta käytävää keskustelua, siitä miten avustukset maksetaan sisään otettujen opiskelijamäärien perusteella ja miten ylisuuret ryhmäkoot ja opetukseen varatun tuntimäärän supistaminen heikentävät koulutuksen laatua. Budjettiin on hyvä vedota. Tynkäkoulutuksella huippuosaamista.
Ongelma ei kuitenkaan rajoitu vain ammattikorkeakouluihin, myös yliopistot on saatu rajoituksien alaisiksi, niin että työelämän tarpeisiin vastaava tutkintoputki, jossa fil. mais. ja toisinaan fil. yo:t puskevat referaatteja alan popularisointiin pyrkiviin julkaisuihin, joiden julkaisupolitiikkaa sitäkin sanelee nykyään enenevässä määrin talous. Ongelma ei kuitenkaan rajoitu vain kolmannen asteen koulutukseen, myös lukioista ollaan tekemässä uraputken ensiaskelmaa, niin että entiseen tapaan yleisaineilla hankittu ylioppilaslakki ei enää ole minkään arvoinen, koska suuntautuminen on tehtävä jo yläasteelta päästyä. Ongelma ei rajoitu kuitenkaan vain lukioihin, vaan myös ammattikoulut joutuvat tinkimään opetuksen laajuudesta luodakseen talouselämän tarpeisiin uusia taitajia mahdollisimman nopeassa tahdissa.
Mikä tässä sitten on se ongelma josta puhun? Se ei ole ongelma, että opetusta suunnitellessa ajatellaan taloutta, se on perusteltua ja järkevää, mutta se missä mennään metsään on opetuksen laadussa tinkiminen. Tämä aikakausi, jota elämme tuottanee enemmän miljonäärejä kuin koskaan, mutta suuret historiaa mullistavat ajatusrakennelmat eivät varmaankaan synny samassa tahdissa. Opetus on ohjelmallista, politiikan ja talouden sanelemaa suorittamista, jossa ei edes yritetä luoda sellaista mielikuvaa, että opinnoilla olisi jonkin muu merkitys kuin tuottaa arvosanoja papereihin ja tutkinnon mahdollisimman nopeasti.
Minua harmittaa se, että kun sinisilmäiset ja omalla tavallaan lahjakkaat ja oppimiskykyiset lapset altistetaan opetusjärjestelmälle, joka suosii tietynlaista häikäilemätöntä pänttääjää, mutta unohtaa ne joiden vahvuudet ovat jossain muualla. Oppiminen ei ole pelkkää sanelua, emmekä me ihmiset ole sanelukoneita, jotka kuuliaisesti tallentavat sen mitä heille ylhäältä annetaan. Me muodostamme oppimme ja käsityksen itsestämme oppijoina sen perusteella millaista palautetta saamme ympäristöstä ja miten hyvin tuo palaute tukee käsitystä itsestämme. Lapsi, joka tuntee itsensä vaikkapa huonoksi laskijaksi, koska ei omaksu asioita samalla tavalla kuin muut, saa tunteelleen vahvistuksen todistuksen laidassa komeilevasta nelosesta ja saa siitä hyvästä kaikkien niiden tahojen, opettajien, tovereiden ja vanhempien, jotka tukevat oppimista tuomion osakseen. "Sitä niittää mitä kylvää", sanoo vanha kansa.
Frank Herbertin "Dyynissä" on joukko ihmisiä, joita kutsutaan nimellä mentat, he ovat käytännössä inhimillisiä supertietokoneita, jotka hoitavat niitä tehtäviä, joista kirjojen maailmassa kielletyt tietokoneet olisivat muuten hoitaneet. Tämä on tietysti fiktiota, en usko että ihan heti päädytään tilanteeseen, jossa ihmiset saavat aikaan inhimillisen superälyn. Kuitenkin luonnon luomat aivomme ovat jo nyt ottaneet aimo askeleen kauemmas muiden eläinten kognitiivisista kyvyistä. Verrattuna apinamaisiin kantamuotoihimme, olemme kuitenkin jo ihan toisella tasolla henkisten kykyjemme osalta. Millä perusteella olisimme muka saavuttaneet jo älykkyytemme rajat? Synnynnäisesti lahjakkaita ihmisiä on harvassa, mutta miksi ei olisi mahdollista lisätä ihmisten älykkyyttä ja innovatiivisuutta kasvatuksen ja koulutuksen avulla? Idea lienee yksinkertaisuudessaan paikantaa jokaisen yksilön vahvuudet ja kehittää niitä. Se onkin sitten ainut yksinkertainen kohta tässä asiassa.
Mistä löytyisivät tarpeeksi avoimin mielin työtään tekevät kasvattajat ja kouluttajat? Miten päästäisiin opetuskeskeisestä koulutuksesta oppimiskeskeiseen koulutukseen? On mielestäni väärää logiikkaa uskoa, että oppiminen rajoittuu vain niihin hetkiin kun ihminen on lapsena ja nuorena koulussa ja tekee kotitehtäviä. Oppimista on tapahtunut jo ennen koulun penkille istumista, eikä se lopu sen jälkeen kun viimeinen oppilaitos sulkee ovensa, ojentaa diplomin ja toivottaa hyvää loppuelämää, vaikkakin monet oppimista inhoamaan oppineet mielellään niin ajattelevatkin.
Hyviä uutisia ovat kuitenkin ne, että mm. autismia tutkittaessa on havaittu että automaattisesti heikkolahjaisiksi oletetut autistit eivät olekaan välttämättä niin heikkolahjaisia kuin on oletettu, vaan että osa on hyvinkin älykkäitä. Ongelma on ollut se,että älykkyyden mittarina on käytetty ainoastaan valtaväestön keskuudessa esiintyvää älykkyyttä tai sen puutetta ja jätetty huomiotta se mahdollisuus että informaatiota voidaan prosessoida myös toisin. On siis olemassa myös sellainen mahdollisuus, että älykkyyttä aletaan ymmärtää laajemmassa merkityksessä kuin aiemmin ja ehkä jonain päivänä se opitaan myös hyödyntämään tavalla, jossa pää ei jää vetävän käteen.
