Rauha maassa ja hyvä tahto ihmisten kesken

Kauneimpia klassisia korulauseita lienee juuri toive maailmanrauhasta. Itsekin sitä olen hurjissa kuvitelmissani vaalinut ajatusta maailmasta, jossa vapaat ihmiset elävät keskenään sopusoinnussa, täysin vailla tarvetta tuhota sen enempää toisiaan kuin ympäristöäänkään.

Miten maailmanrauha liittyy tällä hetkellä käsittelemääni transhumanismiin? Kyseessä, kuten olen sanonut, ei ole niin ohjelmallinen ajatustapa, että varsinaisesta rauhanliikkeestä olisi syytä puhua. En muutenkaan voi sanoa olevani asiantuntija muiden kuin itseni transhumanismista, joten liikkunen nyt heikoilla jäillä. Rohkenen kuitenkin sanoa, että transhumanistien sydäntä lämmittää ajatus edistyksestä, siitä että ihmiset ympäri maailman ottavat asiakseen tehdä parhaansa, jotta ihmiskunta pysyisi mukana, kun maaima ympärillämme muuttuu ja pallomme rajat alkavat käydä ahtaiksi, jotta tarpeemme täyttyisivät sen tarjoamilla resursseilla.

Monet hienot yritykset ihmisten nykyisen tilan parantamiseksi, kuten ikääntymistutkimus, AI-tutkimus, tappavien tautien parantamiseen tähtäävä tutkimus, kasvavan ihmismäärän ruokkiminen, ihmisoikeuksien ylläpito, kybernetiikka, kryoniikka ja monet muut projektit, tarvitsevat taloudellisia ja inhimillisiä resursseja saavuttaakseen tavoitteensa. Mikään edistys ei tule itsestään jostain määrittelemättömistä korkeuksista riemuksemme ja iloksemme. Jotta edistys olisi mahdollista, tarvitaan olosuhteet, joissa mahdollisimman suuri osa ihmiskunnan yhteisistä resursseista voidaan ohjata työhän, joka hyödyttää meitä kaikkia. Ei liene kovin kaukaa haettu ajatus, että tällainen asioiden taakse yhdistyminen edellyttää rauhantilaa, jolloin taloudellisia ja inhimillisiä resursseja ei tuhlata tuhoamiseen, eikä ihmisten vapautta toimia edistyksen eteen rajoiteta.

Suomessa rauhaa ja ihmisoikeuksia edistävät muiden muassa Suomen Aseistakieltäytyjäliitto ja Amnesty international, joita kumpaakaan ei olisi ilman vapaaehtoisia työntekijöitä. Olkoonkin, että Suomen puolustusvoimia markkinoidaan rauhaa ylläpitävänä laitoksena, mitä se voi jollain kierolla tavalla tietysti ollakin, on mielestäni hyvin selvä yhtälö, että jokainen euro, jolla ostetaan aseita on poissa koulutuksesta, terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta, kansalaistoiminnan rahoituksesta ja monista muista yhteiskunnan toiminnan kannalta, jos ei välttämättömistä, niin hyödyllisistä kohteista. Lause, "jos maassa ei ole omaa armeijaa, siellä on jonkun toisen armeija", joka tässä kohden yleensä sanotaan, on muuten peräisin 1700-luvun sodankäynnistä, jolloin armeijat, valtiot, valtionpäämiehet ja maailma ylipäätään oli hyvin erilainen. Sanon tähän kaksi syytä: I Maailmansota ja II Maailmansota. Hirtehisesti voisi sanoa, että ei kahta ilman kolmatta, mutta toivon totisesti, että näin ei ole.

Rauhanaktivismi ei ole kovin suuressa huudossa. Ihmisiä, jotka suhtautuvat siihen kiihkottomasti ja asiallisesti on huomattavasti vähemmän kuin niitä, jotka tahtovat rauhantilan kestävän. Yksi suuri syy on pelko, pelätään, että jos yksikin miekka tässä maassa taotaan auraksi, niin ryssä tulee ja vie sen maatilkun, jota auran avulla oli tarkoitus viljellä. Ehkä tällaisesta ajattelutavasta olisi luovuttava vähitellen. Maailma muuttuu ja toivottavasti parempaan suuntaan.

Olen huomannut, että nuoruuden idealismin karistua en enää ole samalla tavalla absoluuttinen pasifisti, kuin olin ennen. En vieläkään usko väkivaltaan keinona saavuttaa mitään, mutta tiedän, että joskus voin yksilönä kohdata tilanteen, jossa minun on mahdollisesti puolustettava itseäni. Kymmenen vuoden kamppailulajiharrastuksen jälkeen osaan varmaankin tehdä sen niin, että en aiheuta tarpeetonta kärsimystä. Silti en vieläkään ottaisi kivääriä käteeni, jotta minun olisi surmattava kanssaihmisiäni, jos kuolen joskus sen vuoksi, niin sittenpä kuolen. En tahtoisikaan elää maailmassa, jossa ihmisten täytyy pelätä toisiaan ja pelkonsa vuoksi tappaa toisensa. Nykyään voin ainakin kuvitella, että jotain on tehtävissä asiantilan muuttamiseksi.