Politiikkaa politiikkaa

Vaalikeskustelua seuratessa tulee usein sellainen olo, että yhteisten asioiden hoitamiseksi pitäisi olla jokin parempikin keino kuin tämä nykyinen. Monet eivät äänestä ja niistä jotka äänestävät harvat ovat niin valveutuneita, että perustaisivat päätöksensä mihinkään muuhun kuin pinnalliseen imagoon, jonka markkinahenkilöt ovat luoneet. Joku sanoi erästäkin henkilöä äänestävänsä siksi, että tämä on "päässyt painamaan missiä".

Demokratia toimii juuri niin hyvin, kuinka hyvin ihmiset sen laittavat toimimaan. Jos meillä on kerran mahdollisuuksia vaikuttaa asioihimme, niin miksi antaisimme toisten tehdä sen puolestamme? Parlamentarismissa on toki kyse edustuksellisesta demokratiasta, joten vaikuttaminen vaatisi jonkin verran aktivismia kansalaisjärjestöissä, kuten puolueissa. Jokainen voi kuitenkin kotikunnassaan tai -kaupungissaan ottaa selvää millaisia päätöksiä valtuustot ja lautakunnat ovat tehneet ja jokainen voi tehdä kansalaisaloitteen jonkin asian tiimoilta. On tietysti aina parempi, jos kansalaisaloitteen on allekirjoittanut useampi kuin yksi kansalainen.
Yleisönosasto ja adressit eivät toimi, niitä ei lue kukaan. Adresseistakin tulee vain maininta kokouspöytäkirjaan ja sen jälkeen niistä tulee kylän maskottihamsterin häkinkuiviketta.

Sitten on vielä yksi koulutusta, terveydenhuoltoa, yhteisvastuuta ja hyvinvointia ajava aate, josta ei voi puhua, koska se herättää vahvoja tunteita ja yleensä täysin perusteettomia vastalauseita, jotka osoittavat tietämättömyyttä, mutta koska kaikki ovat samalla tavalla ja samasta asiasta tietämättömiä, niin silloin tietämättömyydestä tuleekin tietoa. Ihmeellistä, mutta totta.
Kyseisen aatteen lyttääminen on nykyään myös älymystöön kuulumisen merkki. Kukaan itseään kunnioittava akateemikko tai vapaa-ajattelija ei voi kiistää yksityistämisen ja kilpailuttaminen ilmiselviä hyötyjä. Sehän olisi hölmöä alusta loppuun: kukapa sitä nyt ei omaa etuaan ajaisi?
Joku voisi sanoa, että on olemassa myös toisenlainen tapa suhtautua asioihin, mutta hänet pitää vaientaa, sillä ne mielipiteet ovat vääriä.

Missä kulkevat ihmisen kykyjen rajat?

Yleinen luulo on että urheilijat ovat typeriä ja että nörtit ovat anorektisia kukkakeppejä, joilta taittuu hädintuskin matka tietokoneelta jääkaapille. Mietin, että onkohan tämä välttämätön tosiasia, voisiko älykäs mieli elää treenatussa kehossa ja toisaalta voiko vaikkapa kehonrakentajan korvainvälissä sijaita muutakin kuin se kuuluisa maailman lyhin pururata. Törmäsin erään tohtori Columbun kotisivuihin, jotka antavat osviittaa tämän ajatuksen alkulähteille.

Selvää on, että intensiivinen opiskelu ja toisaalta intensiivinen urheilu eivät hirveän hyvin toisiaan tue, koska molempiin saa uhrattua suurin piirtein niin paljon aikaa, kuin vain keho, mieli ja elämäntavat antavat myöten. Olen kuitenkin tuntenut joitain sm-tason urheilijoita, jotka ainakin kouluarvosanoilla mitattuna ovat myös kohtuullisen älykkäitä tai ainakin tarpeeksi motivoituneita ja ahkeria opiskellakseen enemmän kuin useimmat, jotka eivät urheile puoliammattimaisesti.

Olisiko mahdollista hyödyntää aikansa tehokkaasti käyttämällä hyväkseen esimerkiksi erilaisia syväoppimistekniikoita (engl. accelerated learning, suomennos omani) ja samalla jakaa aikaansa säännölliseen urheiluun. Palautumista urheilusuorituksen jälkeen voi nopeuttaa esimerkiksi aminohapoilla ja muilla urheiluravinteilla sekä riittävällä levolla ja nesteytyksellä. Erilaiset rentoutumistekniikat parantavat unen laatua ja siten tekevät siitä levollisempaa. Meditaatio piristää ja parantaa keskittymiskykyä, itse pidän yksinkertaisesta zazen-tekniikasta, jossa istutaan polvi-istunnassa ja lasketaan hengityksiä. Itsehypnoosi voisi olla avuksi sekä lihasmassan että älyllisen kyvykkyyden lisäämiseksi. Eräs apukeino pallotellessa opintojen ja kuntosalin välillä voisi olla syvärentoutusharjoituksien tekeminen kelluntakammiossa, sillä lepo on ratkaisevassa asemassa sekä fyysisen että psyykkisen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta. Mikäli resursseja ja kokeilunhalua riittää, niin erilaiset "mindtech" välineet voivat olla kokeilemisen arvoisia. Ei niistä haittaakaan ole ja biopalaute on ilmeisesti ihan toimivaksi havaittu menetelmä oppia käyttämään kehoaan tehokkaasti. Tätä voitte kokeilla, jos saatte jostain käsiinne verenpainemittarin, joka piippaa aina kun sydän lyö, ei vaadi kuin hiukan keskittymistä ja leposykkeen saa laskettua helposti noin 50 lyöntiin minuutissa, ehkä jopa alemmaksikin, jos harjoittelisi.

Milta kuulostaisi ihmiskunta, jossa ihmisillä olisi Einsteinin aivot ja Swarzeneggerin kehot? Oikein koostetulla harjoitus- ja opintosuunnitelmalla, terveillä elämäntavoilla ja huolellisella ruokavalion koostamisella se voisi olla mahdollistakin. Enemmänkin sen esteenä taitaa olla se, että moisen tempun tekemiseksi pitäisi laiskamato nujertaa monen monta kertaa. Siitäkin voisi seurata positiivista kehitystä, koska moiseen suurprojektiin kerran ryhdyttyään joutuisi varmasti hyvin usein miettimään mitä tahtoo, miten aikoo saavuttaa tahtomansa ja minkä vuoksi tekee mitä tekee.

Tietenkin maailmassa on paljon muutakin kuin matematiikkaa ja punttisaleja, näin karkeasti sanottuna, mutta olisiko mikään mahdotonta, jos tavoitteeseensa pyrkisi järjestelmällisesti ja ahkerasti? Helppo ja laiska elämä on täällä jo tänään, mutta onko kuitenkaan pidemmällä tähtäimellä hyvä ratkaisu jäädä sohvalle löhöämään ja antaa TV:n hauskojen viihdeohjelmien viihdyttää itseään, kunnes kerran musta kuolo päähän koppaa?

Korpimaista viimeinen

Avaruus on kiehtonut ihmistä aikojen alusta. Tähtiä on tuijoteltu ja pohdittu, että ovatko siellä kuolleet sukulaiset vai metsien ja peltojen jumalat, vaiko molemmat. Tähdistä on tutkittu tulevaisuutta, niistä on suunnistettu ja niistä puhuttu ja haaveiltu vuosituhansia.

Herra tuossa vieressä on eräs taivaankappaleiden mukaan aikoinaan suunnistanut Kristofer Kolumbus, jonka länsimainen maailma muistaa suurena tutkimusmatkailijana. Eihän se hänen vastuullaan ollut, mitä maanmiehensä ja muut onnenonkijat sen jälkeen tekivät, kun hän jo oli löytänyt uuden mantereen. Kolumbus ei ollut tietenkään ainut, eikä varmasti ensimmäinen ihminen, joka uuden mantereen löysi, mutta on varmasti totta, että eläisimme hyvin erilaisessa maailmassa, jos Kolumbuksen matka olisi tosiaan estynyt, mikäli se olisi tosiaan todettu liian kalliiksi ja vaaralliseksi, kuten hänen vastustajansa varmasti ajattelivat.

Vuonna 1957, 4. lokakuuta, suuri ja mahtava Neuvostoliitto aloitti avaruusajan lähettämällä kiertoradalle sateliitin nimeltä Sputnik 1, joka kulki kiertoradalla 3.1.1958 asti, minkä jälkeen alkeellinen sateliitti palasi maan ilmakehään ja paloi. Osana sputnik ohjelmaa maan kiertoradalle lähetettiin samojedinterrieri narttu Laika, joka nousi yläilmoihin Sputnik 2:n ainoana matkustajana. 12.4.1961 ensimmäinen ihminen matkusti maan kiertoradalle, tämän pioneerin nimi oli Juri Gagarin. Gagarin matkusti Neuvostoliittolaisella Vostok 1 avaruuslaivalla, valittettavasti herra Gagarin kohtasi traagisen lopun vuonna 1968 tapahtuneessa harjoituslento-onnettomuudessa, ainoastaan vuotta ennen Neil Armstongin kuukävelyä.

Tänä päivänä avaruuden valloituksen yksi virstanpylväs on kansainvälinen avaruusasema, joka on jatkoa Skylab ja Mir avaruusasemille. Hanke on kuitenkin vaakalaudalla, koska sukkulalentoja on harvennettu ja on mahdollista, että asema jää suunniteltua vaatimattomammaksi, mikä olisi tietysti sääli. Uusia visioita edustaa kuuasema, kiinnostuneita kuumiehiä ja- naisia ovat ainakin amerikan yhdysvaltalaiset, venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja japanilaiset, unohtamatta tietenkään Euroopan avaruushankkeita, tosin kaikki mainitsemani eivät välttämättä tavoittele kuuasemaa, mutta tutkimustyötä ilmeisesti on odotettavissa joka taholta. Lähitulevaisuudessa lienee edessä myös miehitetty lento Marsiin. Joskus ehkä valmistuu avaruushissi, joka tekee kiertoratamatkailun niin helpoksi, että meillä tavallisilla tallukoillakin on varaa siihen.

Saavutukset ovat olleet kalliita: työtä, resursseja ja jopa ihmishenkiä on uhrattu, jotta tähdet olisivat hieman lähempänä meitä. Nykyään tiedetään jo hyvin, että painoton ympäristö ei ole ihmiselle pidemmän päälle hyväksi. Pitkien avaruusmatkojen vaikutuksista ihmisen psyykeeseen ei käytännössä tiedetä yhtään mitään, vaikka valistuneita arvauksia onkin jo esitetty, itse ehdotan, että ongelmien välttämiseksi astronauteille ladataan mukaan riittävä määrä erilaisia sudokuja.
On jopa puhuttu, että miehitetyt avaruuslennot kuuluvat historiaan, koska automaatio on jo niin kehittynyttä, että se voi korvata ihmisen. Vaikka näin olisikin, uskon että tämä on vain välivaihe, jolloin tavoitteet ja niihin pääsemiseen tarvittavat keinot arvioidaan uudestaan, yritetään löytää vastaukset heille, joiden mielestä avaruusmatkailu on liian kallista ja liian vaarallista.

Miksi avaruuteen ollaan menossa? Tuskin pelkkä status on tarpeeksi hyvä kannustin, vaikka se voi joillekin juuri sitä ollakin. Avaruudessa on tarjolla resursseja enemmän kuin meitä ihmisiä on niitä kuluttamaan, se voi olla syy jollekin, mutta tarkkaavainen huomaa, että näitä nykyisiäkään resursseja ei kovin tehokkaasti käytetä. Ajatelkaapa vaikkapa mistä nenäkarvatrimmerit on tehty ja millaisen määrän työtä se vaatii, että laite päätyy ostoskeskuksen ylellisyysosastolle. Resurssit voivat olla yksi syy, mutta ei taatusti ainut syy. Halu tutkia on hyvä syy, tiedolla voi olettaa olevan itseisarvo, joka tekee kaikesta tiedosta arvokasta, huolimatta siitä, osataanko sitä tällä hetkellä millään tavalla soveltaa.
Avaruus asettaa teknologialle haasteita, jotka pakottavat kehittämään uutta teknologiaa tai soveltamaan jo olemassaolevaa uudella tavalla. Esimerkiksi höyrykone tunnettiin jo antiikin Kreikassa, mutta mitään käytönnön sovellutuksia sen aikaisella höyrykoneella ei tiedetä olleen, ehkä lapset leikkivät niillä. Teknologia ei yleisty vain siksi, että se on olemassa.

Avaruus on kiehtova. Matkustaminen sinne tarkoittaisi oven avautumista uudenlaiseen maailmaan ja uudenlaiseen ihmisyyteen, jonka rajana ei olisi vain taivas, vaan ainoastaan oma mielikuvituksemme.

Viikon tiedeuutinen

Mitä sanoisitte, jos kertoisin teille, että tieteiskirjallisuudesta, -elokuvista ja televisiosarjoista tuttu "hyperavaruus" matkustuksesta saattaa tulla todellisuutta jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa? Kuulostaahan se aika uskomattomalta ja voi olla, että se ei toimi. Asiaa kuitenkin tutkitaan aivan vakavissaan ja ilmeisesti tarkoitus olisi valmistaa toimiva prototyyppi jo niinkin pian kuin viiden vuoden kuluttua. Lukekaapa tämä New Scientistin artikkeli, http://www.newscientist.com/article/mg18925331.200, jos tahdotte lisää asiallista tietoa,tästä kirjoituksesta alakvat tosiasiat kuivua kokoon. Myös Betterhumans.com raportoi tästä samaisesta suunnasta, johon tutkimusresursseja ollaan suuntaamassa aivan tosissaan.

Itse en ole minkään sortin fyysikko, vaikka fysiikan perusteet mitenkuten osaankin. Teoria, joka mahdollistaa lentämisen kahdessa ylimääräisessä ulottuvuudessa, jossa valon suhteellinen nopeus on suurempi kuin kolmen tilaulottuvuuden ja yhden aikaulottuvuuden maailmassa, menee ylitse käsityskyvystäni. Se mikä minua kiehtoo, ovat mahdollisuudet, joita valoa nopeampi matkustaminen avaisi. Maapallon ulkopuolelle levittäytyminen olisi realistinen ja todennäköinen tulevaisuudenkuva, rajalliset resurssimme laajenisivat rajattomiksi ja lajimme säilymisen todennäköisyys kasvaisi, kun emme olisi enää niin sidottuja pallomme rajoihin.

Eniten minua kiehtoo ajatus siitä, että tutkimusmatkojen aikakausi alkaisi todenteolla. Maapallon tutkimusmatkat menettäisivät ajan myötä hohtonsa, kenties Neil Armstongin kuukävely eläisi pisimpään ihmisten muistoissa, kunnes joka iikalla olisi kesämökki kuussa, eikä se olisi enää ihmeellistä kenenkään mielestä. Toteutuessaan tähtien välinen matkustus voi olla suurin yksittäinen läpimurto, jonka ihmiskunta on tähän mennessä saavuttanut.

Tulen todellisuudesta, hyvää päivää.

"Aika ei odota ketään,
hyvyys ei riitä, onni vaihtelee,
eikä ole lahjaa, joka tyynnyttäisi pahuuden"
- Niccolo Machiavelli

Herra Machiavelli, jota nyt ensi kerran eläissäni tietoisesti siteeraan, tunnetaan teoksestaan Ruhtinas, jossa hän analysoi niitä tekijöitä, jotka pitävät valtion vahvana ja sitä johtavan ruhtinaan vallassa. Hänen nimiinsä on laitettu lausahdus, "tarkoitus pyhittää keinot", mutta on myös esitetty, että lauseen kuuluisi olla muodossa: päämäärä on hyvä selitys keinoille, joilla siihen päästään. Machiavelli oli realisti, ei hän ihannoinut julmuutta ja moraalittomuutta itseisarvoina, vaan keinona saavuttaa suurempi hyvä -- tai edes pienempi paha -- maailmassa, jossa mikään ei ole yksinkertaista ja täydellistä.

Idealismin ongelma on se, että idealistit joutuvat lähes poikkeuksetta väärinymmärretyiksi ja hyvin usein heidän työnsä kantaa hedelmää vasta vuosia sen jälkeen, kun he eivät ole itse siitä enää nauttimassa, jos silloinkaan. Idealistin osa on epäkiitollinen maailmassa, jossa välinpitämättömyys, leipä ja sirkushuvit pitävät ihmiset henkisesti köyhinä ja kunnianhimottomina. Enemmistön silmissä ihminen, joka kyseenalaistaa liiaksi yleisesti tunnettuja tosiasioita, on väistämättä hullu tai ainakin jollain tavalla muuten viallinen. Tilannetta ei paranna sekään, että yhtä todellista idealistia kohtaan on (vähintään) kymmenen taivaanrannanmaalaria, joiden kansalaisaktivismi on nyrkin puimista kapakan kantapöydässä ja sarkastisia huomautuksia asiain tilasta.

Olen ennenkin sanonut, että maailmassa asiat ovat harvoin sitä miltä näyttävät. Kun ihminen syntyy maailmaan, hänellä on yhtä vähän ennakkotietoa siitä mitä on edessä, kuin millään muullakaan luontokappaleella. Olemme eläimiä, joilla on kyky siirtää yhden sukupolven tiedot ja valitettavasti myös uskomukset sukupolvelta toiselle. Tässä kohden on tarkennettava, että en puhu suoraan uskonnosta, sillä uskonto, huolimatta siitä onko se todellisuuteen perustuva vai ei, on voimakas yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ongelmia uskomuksista ja uskonnoista syntyy vasta siinä vaiheessa, kun ne alkavat vahingoittaa ihmisiä luomalla toimintamalleja, jotka sotivat tervettä järkeä vastaan, lietsomalla esimerkiksi vihaa jotain ihmisryhmää kohtaan. Sellaisistakin uskomuksista voi olla hyötyä ihmisille, jotka tahtovat esimerkiksi ohjailla viharyhmiä ja pitää niitä yllä. Kuitenkaan mitään ryhmää, jota sitovat viha, pelko ja vaikkapa kuvitelmat kunniasta ei voi pitää aisoissa loputtomiin. Jossain vaiheessa lietsottu viha tulvii yli äyräidensä ja aiheuttaa korvaamatonta vahinkoa.

Parhaillaan elämme aikaa, jolloin olot ovat taas kärjistymässä. Elintasokuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa. Kehitysmaissa on liikaa nuoria, kehittyneissä maissa on liian vähän nuoria. Historia on laajalti unohtunut, sivistystä ovat mtv hiphop ja urheilutilastot. Lähi-idän olot ovat edelleen epävakaat ja niin sanotuissa länsimaissa käydään sotaa terrorismia vastaan epämääräisen pelontunteen vauhdittamana. Valtiot menettävät vaikutusvaltaansa ja suuryritykset vastaavasti kasvattavat omaansa. Rikas eliitti ostaa palvelunsa yksityiseltä sektorilta, samalla kun heidän eturyhmänsä tekevät kaikkensa, jotta heidän ei tarvitsisi maksaa julkisista palveluista, joita he eivät käytä. Julkinen sektori jää pienituloisten rahoitettavaksi, mistä seuraa kurjistumista ja levottomuutta, jos leipä ja sirkushuvit loppuvat.
Samaan aikaan tieteessä odotetaan suuria läpimurtoja. Bio- ja nanoteknologia lupaavat uusia parempia materiaaleja, suurempia satoja sekä parannuskeinoja sairauksiin. Tietotekniikka kehittyy, prosessorit pienenevät, tulevat tehokkaammiksi ja halvemmiksi sekä yleistyvät. 70 playstationia vastaa yhteen kytkettynä kohtalaista supertietokonetta. Ikääntyminen saatetaan oppia hidastamaan, pysäyttämään ja lopulta jopa kääntämään. Ikuinen nuoruus saattaa olla ulottuvillamme jo seuraavan kahdenkymmenen vuoden sisällä. Jopa 1950-luvulta saakka tutkittu teoreettinen mahdollisuus hallita säätiloja nousee silloin tällöin otsikoihin aivan vakavasti otettavana tutkimus- ja kehitystyön kohteena.

Ei ole mahdotonta, etteikö kehitys voisi kulkea eteenpäin epävakaissakin oloissa. Pahimmat pahanilmanlinnut kuitenkin maalailevat iäti uhkakuvia kolmannesta maailmansodasta tai vastaavasta koko palloamme kohtaavasta onnettomuudesta. Luonnonkatastrofeille emme toistaiseksi voi mitään, mutta ihmisen toimista johtuvat pitäisi voida estää. Uhkakuvat kun eivät koskaan sellaisinaan toteudu. Yksikään maailmansota (ja minua miltei hävettää puhua moisista monikossa) ei ole alkanut, eikä loppunut, yhdessä päivässä ilman ennakkovaroitusta. On kuitenkin varmaa, että pelkkä hyvä tahto ei estä katastrofeja. Saattaa olla, että ihmisten on toisinaan jopa harjoitettava machiavelliläistä häikäilemättömyyttä estääkseen pahimman mahdollisen tapahtumisen. Idealismin ja realismin on oltava tasapainossa, jotta emme nuku onnemme ohi ja tuhlaa aikaamme tällä pallolla hölmöilyyn sen sijaan, että pyrkisimme elämään niin hyvin kuin taidamme. Pelkkä idealisti on hyödytön haaveilija, pelkkä realisti on kyynisyytensä tukahduttama jonninjoutava pahanilmanlintu. Idealismi voi olla kuin taimi, joka kasvaa kieroon, ilman kuivaa ja kuollutta realismin tukikeppiä.