Toiminta tilalla jatkuu sukupuolenvaihdoksen kautta

Tajusin tässä juuri, että sukupolvi on tosiaan vaihtumassa täällä Suomenmaassakin. Olkoonkin, että vanhemmat sukupolvet ovat tehneet kaikkensa taatakseen ideologioidensa säilymisen seuraavallekin sukupolvelle, niin aika nakertaa niitäkin, eikä mikään muuta sitä tosiasiaa, että nykyiset aikuiset ovat pienten ikäluokkien pullamössösukupolvea, joiden tehtävä on nyt rakentaa ja luotsata tulevaisuuteen tätä maata ja kansakuntaa.
Pitänee ryhtyä tarkkailemaan lentoasemia, josko niillä näkyisi tavallista enemmän pukukansaa, jotka jonottavat Kanariansaarille lähteviin koneisiin salkut Euroopan valuuttaa pullottaen. Tulevaisuus on taatusti sittenkin erilainen kuin mitä on ollut menneisyys. Viimeisenkin talvisotajermun (joka ei ole koskaan nähnyt talvisotaa, mutta joka on lukenut Linnan sotaromaanin ainakin kuusi kertaa) ote kirpoaa vallan kahvasta ja se on vain hyvä.

Mietin tällaisia, koska olen pohtinut sitä, miksi jokaisten vaalien ja virallisten poliittisten tapahtumien liepeillä aina puhutaan siitä, ettei nuorisoa kiinnosta asioidensa ajaminen. Selvää on kuitenkin se, että tuollainen käsitys on väärä. Nuoriso järjestää itselleen viihdetapahtumia, mutta myös poliittista ja yhteiskunnallista toimintaa, kuitenkin vanhakantaiset puolueet eivät enää nauti suosiota. Siitä noin 30-40 vuotta, kun suurten puolueiden "nuorisojärjestöjen" keski-ikä on ollut alle 50 vuotta (noin rumasti kärjistäen). Miten puolueet vastaavat? Kampanjoimalla tietysti, mutta kun kiinnostusta ei ole, ei sitä niin vain kasvateta. Tyhjästä on paha nyhjästä. Sen sijaan, että puoluiessa tiedostettaisiin tilanne ja luovuttettaisiin vaikuttamisen välineet eteenpäin uusille sukupolville, jotka ovat eläneet suurimman osan elämästään tietoyhteiskunnassa, ne takertuvat vakiintuneeseen asemaansa ja pyrkivät kaikin keinoin säilyttämään sen yhteiskunnallisen vaikutusvallan, jonka ovat itselleen vuosien saatossa hankkineet.
On ymmärrettävää, että puolueet eivät luovuta resurssejaan ja vaikutusvaltaansa vaikkapa joillekin Blogistanin tiedostaville kansalaisille. Saavutetuista eduista ei ole järkevää luopua, yleensä. Olisi kuitenkin ehkä järkevää pitää mielessä, että puolueet ovat syntyneet luomaan järjestystä yhteiskuntaan, jossa jokaisella kansalaisella ei ole ollut suoraa pääsyä vallan ytimeen. Puolueiden suosion kulta-aikaan, ei ole ollut tietoverkkoja ja mediaa, joiden kautta nykyään tavallisellakin kansalaisella on mahdollisuus etsiä ja löytää tietoa siitä mitä maassa ja maan rajojen ulkopuolella tapahtuu. Puolueen rooli välittäjänä päättäjien ja äänestäjien välillä on katoamassa, kun kotisohvalta osallistumisen mahdollisuus kasvaa. Puolueet ovat tehneet tehtävänsä. Nykyään pitäisi pyrkiä suorempaa demokratiaan, jota jäsenkirjat ja puolueohjelmat eivät hallitsisi. Keinot ovat jo olemassa, niitä pitäisi vain hyödyntää entistä paremmin.

Ajatukseni kulkee jopa maallikon pohdintoihin valtiomuotojen olemassaolon tarpeellisuuteen nykymaailmassa. Ajatelkaa vaikka Italiaa, joka on viime vuodet ollut enemmän hra Berlusconin yksityinen rahasampo, kuin todellinen demokraattinen valtio. Tällaiset ajatukset johtavat kuitenkin nopeasti liian äkkipikaisille urille, joten niitä on parempi miettiä omassa rauhassa, ennen kuin ne kirjoittaa blogiinsa.

Leluja aikuisille lapsille

Hehkutin eräälle tuttavalleni sitä miten paljon kaikenlaista uutta ja hienoa maailmalla on meneillään, enimmäkseen uutta teknologiaa, joka väistämättä rantautuu Suomeenkin. Hänen kommenttinsa oli jotain tähän suuntaan: "hyvä, että suomalaisetkin ovat oppineet kuluttamaan, niin tuolla sinunkin alallasi (joka on tällä hetkellä tekniikan ala) voi rikastua". Hämmennyin. Ajatus on mielestäni väärä, huipputeknologiaa, joka mullistaa arkemme ja työmme, ei pitäisi sekoittaa rikkaiden aikuislapsien miljoonaleluihin, jotka ovat vain kiiltäviä ja koristeltuja versioita vanhoista keksinnöistä. On toki kivaa, jos vessanpönttö soittaa säkkijärvenpolkkaa, mutta hyödyllisemminkin sellaisen luomiseen ja hankkimiseen tuhlatun ajan ja resurssit voisi käyttää.

Velallisen epärehellisyys

Kari Uoti joutuu viideksi kuukaudeksi avovankilaan ja haukkuu nettiblogissaan tätä valtiota kaameaksi paikaksi. Sopii lähteä, jos minulta kysyttäisiin. Jokainen Uotin ja kumppaneiden taskuihinsa kätkemä veroeuro on pois vanhuksilta, nuorisolta, kouluilta, kehitysvammaisilta, vähävaraisilta, opiskelijoilta, työttömiltä, pitkäaikaissairailta, veteraaneilta, teiden ylläpidolta, julkiselta liikenteeltä ja monelta muulta. Sitä se pääoman kertyminen tarkoittaa, rajallisista resursseista kaikki ylimmäräinen on pois joltakin toiselta joka sen saattaisi kipeämmin tarvita.

On hyvä, että rötöstelijät saivat ansaitsemansa tuomion. Yksittäiset murhaajatkaan eivät vahingoita yhteiskuntaa noin laajasti ja harkitusti. Liika on liikaa, sanoo vanha sanonta, silti nykyään julistetaan, että jokaisen olisi asetettava elämäntehtäväkseen mahdollisimman suuren ylimäärän kerääminen oman edun ja omistamisen halun vuoksi.

Rauhaa

Jo aiemmin olin huolissani massatuhoaseita omistavista roistovaltioista, kuten eräs merentakainen yhteenliittymä ja valitettavan moni tämän rannan asujaimiston edustaja. Itse ollaan pasifisti, tuettiin aikoinaan avoimesti aseistakieltäytyjäliiton toimintaa ja mentiin siviilipalvelukseen, nykyään ollaan maltillisempi. Suomessa siviilipalvelus on suuri rikos, pasifistit ne vielä tuhoavat koko maailman... tuota, kukkasillaan ja päivärahoillaan. Suomessa siviilipalvelusmies voidaan laittaa vankilaan, jos siviilipalvelusmies ei suoriudu palveluksestaan kunnialla, varusmies kotiutetaan.

Laajempi näkökulma, kuin Suomi ja talvisodan ihme on maailma, jossa on mahdollista ja yleistä tappaa lajitovereitaan oman edun ajamiseksi. Hei, syöväthän jääkarhutkin toisiaan nyt kun ilmastonmuutos rajoittaa hylkeenlihan saatavuutta pohjoisnavan markkina-alueella. Kaksoisagentin blogissa oli ikävä mutta ytimekäs esitys aiheesta: doomsday curve. Ettei tämä menisi ihan plagiaatiksi, niin klikatkaa linkkiä ja käykää katsomassa se sitä kautta. Tosiasia on, että maailma on täynnä aseita ja armeijoita ja ihmisiä, joiden mielestä tässä ei ole mitään vikaa -- ainakaan niin kauan kun naapureillakin on aseita ja armeijoita. Noidankehä on paha ja joudun katkerasti toteamaan, että Suomi on varmaan vihoviimeisiä maita joissa vielä tetsataan (mitä se ikinä sitten onkaan) hernerokan maku suussa, kun muualla aletaan ymmärtää miten lähellä kollektiivista itsemurhaa lajina olemme. Tämä olisi mielestäni sääli, sillä mikäli uutiset Korean niemimaalta pitävät paikkansa ensimmäiset toimivat ikääntymislääkkeet ovat todellisuutta ja yleisesti saatavilla seuraavan kymmenen vuoden kuluessa, olisi harmillista tuhoutua sodassa, jota ei tahdo sotia kun tie loputtomaan tulevaisuuteen on aukeamaisillaan.

Uusi teknologia mahdollistanee monia hyviä asioita, mutta suuri osa uudesta teknologiasta on aseteknologiaa. Olisi naivia kuvitella, että se teknologia ei yleistyisi käyttöön, mutta kaikki elämää helpottavat ja yhteiseloon kannustavat innovaatiot saisivat laajan kannatuksen. Siksi toivon nöyrästi, että Sinä joka luet vajavaista ilmaisuani pohdit mielessäsi syitä joiden puolesta tappaa tai kuolla ja vertaat niitä syihin, joiden vuoksi tapetaan ja kuollaan.

uusia sensaatioita

Koska viimeksi teit jotain ensimmäistä kertaa? Oma vastaukseni on eilen, kun maistoin ensi kerran eläissäni norimakeja ja tulista wasabi-tahnaa. Japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin paremmin perehtyneet ystäväni opastivat minuakin avartamaan gastronomista horisonttiani perunamuusin ja (tofu)nakkikastikkeen ulkopuolelle, kiitokset siitä heille.
Satunnainen haja-ajatus nousee mieleen: syödä voi myös sivistyneesti. Ruokailutapahtuma voi olla suurempi ilon ja nautinnon aihe kuin mitä on vaikkapa kaalilaatikon hätäinen hotkiminen ahtaassa työpaikkaruokalassa. Kyse ei ole mielestäni silkasta hedonismista, vaan enemmänkin siitä että elämää pitäisi kunnioittaa edes sen verran että muistaa käyttäytyä kunnolla ja paneutua huolellisesti niinkin arkiseen ja jokapäiväiseen asiaan kuin syöminen.
Vanhat tavat istuvat tiukasti, kaavoihin on helppo kangistua. Kuuluisa televisiopsykologi tri Phil -- olette ehkä kuulleetkin hänestä -- sanoi jossain jaksossa, että moni ongelma, kuten vaikkapa tupakointi, johtuu siitä että ne ovat tuttuja ja "turvallisia" perusasioita. Elämä jumittuu niin sanotulle mukavuusvyöhykkeelle.

Lyhyesti sanottuna, kannattaa aina välillä kokeilla uusia asioita, ettei ala luulla maailmaa valmiiksi ja itseään kaikkitietäväksi.

Jos McGyver ja ritari Ässä painis...

Lueskelin tässä taas nettifoorumeja, mikä on yleensä virhe. Eräällä nimeltä mainitsemattomalla foorumilla "keskusteltiin" siitä mikä kamppailulaji on ylivertainen toisiin nähden. Foorumia on turha yksilöidä, sillä sama keskustelu on käyty sen seitsemällä keskustelupalstalla sitten Internetin alkuhämärien.
On ikävää katseltavaa kun kahden ja puolen karatetunnin sekä hongkong/hollywood-leffojen pätevöittämät nettisenseit käyvät debaattin keskenään. Yleensä asia unohtuu hyvin nopeasti ja keskustelu kääntyy urille: "jos Bruce Lee ja Karelin painis, nii kumpi voittais ja entä jos Brucella olis puukko ja Karelinilla 5 kaveria". Ellei ole sanottavaa, voisi yhtä hyvin mielestäni olla hiljaa. Valitettavasti se on kaikista neuvoistani se paras ja ainut, jota en itsekään koskaan noudata.

Itselläni on kokemusta erilaisista kamppailutaidoista yhdentoista vuoden ajalta. Pidän itseäni aloittelijana. Jotkin asiat ovat kuitenkin tulleet selviksi. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä kaikista taistelutaitoon liittyvistä oivalluksista mielessäni on tämä: ei ole olemassa ehdotonta totuutta siitä mitä taistelulajit ovat ja miten niitä tulisi parhaiten harjoittaa. Jokaisen taistelutaito on yksilöllinen, eikä juurikaan riipu lajista miten hyväksi tai huonoksi taistelijaksi joku kehittyy. Katutappelussa pärjää pitkälle pelkällä häijyllä luonnolla, joka itseltäni enimmäkseen puuttuu. Erilaiset lajit painottavat harjoittelussaan erilaisia asioita, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä vähemmän eri lajeilla on eroa. Syy on tämä: ihmisillä, noin yleensä, on sama määrä raajoja, samat valmiudet liikkua ja samat heikot kohdat ruumiissaan.
Tämä kirjoitus perustuu siis ainoastaan omaan näkökulmaani, yritän lähinnä laittaa mustaa valkoiselle siitä miksi taistelutaito viehättää minua ja millaisena sen itse ymmärrän.

Kamppailulajien suurinta antia on mielestäni niiden kasvattava vaikutus. Fyysinen kunto ja harjoittelun vaatima pitkäjänteisyys ovat hyödyksi monella elämän alalla. Siitäkään ei ole haittaa, että budokat harjaantuvat usein käyttämään kehoaan tehokkaasti ja taloudellisesti. Terveet elämäntavat kuuluvat myös taitelutaitoihin, eikä niistäkään ole hirveästi haittaa kenellekään.

Kuitenkin on pidettävä mielessä, että taistelutaitojen pohjana ovat sotataidot, joiden alkuperä on tarpeessa tappaa tai vammauttaa kanssaihminen, eikä tätä sovi unohtaa nykypäivänäkään. Taistelutaitoon ei pidä suhtautua kevyesti ja leikiten, vaikka se ei maailman vakavin asia olekaan. Usein kuulee puhuttavan siitä, että kamppailutaitojen harrastajien on opittava ratkaisemaan asiat ilman väkivaltaa. Ikään kuin taistelutaidon suurin sisältö olisi oppia olemaan taistelematta. Itse näkisin asian niin, että on enemmänkin kyse siitä, että on ymmärrettävä koska ja miksi on taisteltava. Itse pystyisin mukiloimaan hyvinkin monet lajitovereistani suhteellisen vähällä vaivalla, syyt siihen miksi en kuitenkaan tee niin ovat lukuisat. Kuitenkin jos itse tai rakkaani ovat hyökkäyksen kohteena, niin silloin on reagoitava tilanteeseen, tehtävä mitä voi ja kannettava seuraukset. Satunnaisen taksijonossa etuilijan rampauttaminen ei ole sen arvoista. Väkivalta on viimeinen keino kaikista keinoista.

Yksi syy siihen miksi ihmiset vetävät monesti väärät johtopäätökset siitä mitä taistelutaito on se, että he eivät vain yksinkertaisesti tiedä mistä puhuvat. Tappelutaito on sitä että kaksi ihmistä lyö toisiaan, kunnes jompikumpi tai molemmat eivät enää pysty lyömään. Taistelutaito koostuu usaemmasta elementistä, joista tärkeimmät ovat taistelutahto, tekniikka ja taktiikka. Kaksi kolmesta riittää menetyksekkään taistelutaidon kehittämiseen, mutta paras taistelutaito syntyy kolmen tekijän yhdistämisestä. Tämä ei ole kovin valaisevaa, mutta ei sen ole tarkoitus ollakaan. Taistelutaidon oppii vain harjoittelemalla. Ainostaan taktiikkaa voi opetella teorian kautta, mutta sekin on hyödytöntä ilman käytännön kokemusta.

Miten kamppailutaito sitten soveltuu nykymaailmaan? Pessimistinen ääni pääni sisässä kuiskii, että elämämme epävarmassa maailmassa, jossa sivistys ja rauha voivat olla vain silmänlumetta ja kauniita ajatuksia. Entä jos elämme veitsenterällä? Kasvattaisiko todennäköisyyttä selviytyä yllättävistä katastrofeista -- niin luonnon kuin ihmisen aiheuttamista -- jos osaa puolustaa itseään? Kamppailutaito on osaksi luonnollisen itsesäilytysvaiston jalostamista. Ei ole koskaan typerää pelata hieman varman päälle, ei vara venettä kaada sanoi vanha kansakin.
Yleensä ihmisille ei ole itsestään selvää, että kamppailutaidon maailma on oma alakulttuurinsa, jolla on vuosituhansien taakse ulottuvat perinteet. Kamppailutaidot elävät muuttuvassa maailmassa ja sopeutuvat siihen. Traditio on kuin jazz-improvisaatiota: sävelmä on tuttu, mutta jokainen aikakausi soittaa oman tulkintansa. Tavallaan on turha kysyä miten kamppailutaidot soveltuvat nykymaailmaan, sillä varsinkin syntyseuduillaan kaukoidässä, ne eivät ole koskaan saapuneetkaan nykyaikaan. Aika on ikään kuin pysähtynyt joidenkin traditioiden sisällä.
Kamppailutaidot ovat myös taidetta, filosofiaa ja henkisiä arvoja. Soturit ja papit ovat käyneet vuoropuhelua vuosisatoja. Voimakastahtoiset ihmiset ovat ajautuneet elämän ja kuoleman kysymysten pariin. Ratkaisuja ei ole löytynyt, mutta mielenkiintoisia näkökantoja kuitenkin. Taistelutaidon myötä kokemus elämästä muuttuu. Toisinaan ihmisen rajallisuus ja hauraus on käsin kosketeltavaa. Toisinaan loistava taistelija hämmästyttää voimillaan ja taidoillaan. Silti ei ole vielä yhtäkään sellaista taistelijaa syntynyt, joka olisi ollut niin voittamaton ja vahva, että olisi karannut kuoleman kylmästä otteesta, vaikka moni on sitäkin yrittänyt. Kaukoidässä uskonnollisuus ja henkisyys ovat läsnä taistelutaidoissa ja niiden kaiut kuuluvat länsimaisessa kamppailu-urheilussakin. Mikäli tahtoo, niitä voi lähteä seuraamaan. Käytännöllisen taistelutaidon kannalta filosofia on toisarvoista, mutta ei kuitenkaan hyödytöntä. Ei ole koskaan pahitteeksi ajatella asioita myös sellaista näkökulmista, jotka ovat itsen näkökulmasta vieraita eivätkä johda välittömään voiton maksimointiin.

Liika mystiikka on hyödytöntä, liika raakuus myös. On löydettävä nykyhetkestä ne asiat, jotka ovat oleellisia taistelutaidon tiellä kulkemisen kannalta ja keskityttävä niihin. Kehitys ja ymmärrys eivät tule pakottamalla, vaan ne ovat pitkällisen opiskelun ja harjoittelun tulos. Pitkän tien kulkemisen ongelma on se, että etukäteen ei voi tietää millaista perillä on, jos sinne saakka pääsee. Moni tyytyy jäämään tienposkeen mäkättämään ohikulkijoille omaa erinomaista tietämystään ja pilkkaamaan niitä joita ei ymmärrä, eikä koskaan opi ymmärtämäänkään ellei sulje suutaan ja avaa korviaan ja lähde seuraamaan omaa polkuaan.

Päätän jaaritteluni kunnioittamani budo-opettajan, Tero Laaksosen, sanoihin:
"elämä on kaikkein vaikein kamppailulaji".